Yksi yllättynyt ihminen

Suhteeni ruokana on aina ollut... no, vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina ollut hyvin allerginen ja sitä kautta oppinut pelkäämään joitakin ruokia. Lisäksi olen ollut noin kuusi vuotta eriasteinen kasviruokailija. 
Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi olen toivottaman huono kokki. Tykkään kyllä leipoa ja välillä kokkaillakin, mutta useammin ruoka on ollut joko pahaa tai todella ruman näköistä. Lisäksi se tiskaaminen ei oo ihan mun juttu.

Olen opetellut kokkaamaan. Olen tehnyt kavereiden kanssa lettuja, kakkua ja pitsaa. Olen nähnyt minkälainen on punajuuri (puolustukseksi, olen allerginen niille joten en ollut koskaan nähnyt niitä kokonaisia). On ollut mielenkiintoista, mielenkiintoismepaa kuin haluaisin myöntää, seurata kuinka kämppikseni tekevät ruokaa. Olen joissain asioissa aivan kuin pieni lapsi joka kurkottelee hellan äärellä nähdäkseen mitä siellä paistinpannussa oikein on.

Saavutin tänään pienen etapin. Tein oikeaa ruokaa (en oikein laske munakasta ja ruisleipää ruuaksi) ja vielä syötävää semmoista.

Vapaus. Valinta.

Vapaus ja valinta. Kaksi kaunista sanaa, mutta tarkoittavatko ne oikeasti mitään? Vapaus ja valinta. Onko toista olemassa ilman toista? Ovatko ne vain sanoja tyhjällä kaiulla? Olemmeko me vapaita, olenko minä vapaa? Ja teinkö sen oikean valinnan?

Joskus uskoin oikeaaan vapauteen. Ettei kukaan rajoita minua, ei ohjaile, ei käske. Nyt, hieman vanhemana uskon vieläkin vapauteen. En vain samalla tavalla. Vapaus on kuin suuren suuri häkki, niin suuri ettei sen rajoja näe. Tuntuu kuin olisi vapaa, mutta ei olekkaan. Jos juoksee liian kovaa ja liian kauan, törmää niihin teräksen koviin rajoihin. En olekkaan täysin vapaa. Kuin lintu jolla on jalassaan pitkä köysi.
     En sano ettemme ole vapaita, emme vaan ole täysin vapaita. Aina on joku joka kuiskii kuinka asiat pitäisi tehdä. Aina on olemassa sääntöjä ja ehdotuksia, kuinka pitäisi toimia, mitä saan sanoa. 

Silti, kaiken tämän valituksen jälkeen sanoisin että olen aina saanut suurimman vapauden lahjan. Lahjan valita. Olen saanut tehdä omat valintani, ne oikeat ja ne väärät. Vaikka ei sitä aina tiennyt oliko valinta oikea vai väärä, olen silti ollut ylpeä valinnoistani. Ne ovat olleet minun ja vain yksin minun. 

Siinä se onkin. Kaksi kaunista, toista en saannutkaan täysin ja toisen sain, niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ja rakastan sitä täysin.

Lempeä sunnuntai

Laiskana  paistava aamuaurinko etsii tiensä verhojen läpi huoneeseen ja herättää ihmiset tähän laiskan lempeään sunnuntaihin. Tuntuu kuin aika ja elämä sen mukana kulkisivat hitaammin kuin normaalisti. On aikaa pysähtyä teekupin kanssa ikkunan eteen ja vain ihmetellä tätä elämää. 

Kerrankin on aikaa pestä pyykkejä ilman jatkuvaa ajan tarkkailua. Leipoa suklaahippukeksejä ja syödä niitä maidon kanssa samalla kun kuuntelee Elvistä. Kerrankin on aikaa ja energiaa siivota vaatekaappi (miten se aina pääseekään niin kamalaan sekasotkuun?). Mutta nyt ekana nautitaan niistä lämpimistä kekseistä.