Käsityökettu

Hei ja anteeksi. En ole kirjoittanut piiitkään aikaan, mutta, enpä ole päässyt kovinkaan paljoa eteenpäin tielläni. Koska on kesä, olen tapani mukaan maalla vanhempiani maatilalla. Kädet ovat naarmuilla koska olen yrittänyt totutella jäkäripäitämme (a.k.a. kahta koiraamme) tottumaan hihnaan. Ikkunat ovat nyt kirkkaampia ja iho on ruskettuneempi, kiitos Kreetan auringon. Syksyllä palaan taas omaan kotiini, ihanaan ja kauniiseen Jyväskylään. Mutta tällä kertaa en palaakkaan rakkaaseen soluasuntoon... tällä kertaa minua kutsuu yksiö.

Muutan ensimmäistä kertaa täysin omilleni. Yksin. Ilman ketään muuta. Pelottaa aivan perkeleesti mutta samalla perhoset ovat alkaneet räpytellä siipiään vatsassani. Oma koti on iso askel matkalla kotiin. Koitan saada omasta ketunpesästäni heti omanlaiseni. Tässä asiassa minua tulee auttamaan käsityöt. Bändipaidoilla päällystetty varapatja/rahi, tilkkutyönä tehtävä päiväpeitto sekä suurin ylepyden aiheeni, ikuisuusprojektini joka valmistui tänään. Isoäidin neliöistä tehty viltti. Rakkauteni.

Tuossa se nyt on, tosin taiteellisesti taiteltuna.

Kiitollinen.

Nyt on se vaihe vaihdosta kun pitäisi totutella omaan kotimaahansa, kuitenkaan unohtamatta kaikkea sitä ihanaa mitä sai kokea Irlannissa. Nyt on paluu arkeen kun täytyy muistaa että täällä puhutaan suomea, vieraille ei puhuta, koulussa ei saa asioita anteeksi sillä että sopertaa olevansa erasmus-opiskelija. Nyt alkoi arki, takaisin tuli koulutehtävät, tutorvastuut, puhelinsoitot ("Miten tähän vastataan?!") ja pakkanen.

Se lumi ja pakkanen, Maailma on todellakin kaunis kun kävelee aamu kahdeksan aikaan  -20 asteen pakkasessa Kuokkalan siltaa. Aamuhämärä on vielä läsnä, lumi narskuu kenkien alla, vähän liukasta. Ja se pakkanen on niin kiivas että se salpaa hengityksen. Kirjaimellisesti.

En ole varmaan koskaan ennen rakastanut Suomea näin paljon kuin nyt. Hämmästyn kaikesta. Rakastan tätä maata enkä halua lähteä nyt minnekkään. Ja silti jalat ovat viemässä. Ne haluavat Saksaan, Italiaan, Uuteen-Seelantiin, Austariaan, Lontooseen, Traleeseen, Floridaan ja Canadaan. Mä haluan mennä niin paljon että se halu vie melkein hengen. Mutta sitten astun ulos ovesta ja pakkanen tunkeutuu keuhkoihin. Ja tajuan että tällä hetkellä mun täytyykin olla juuri täällä. Ja täällä mä nyt olen. Kiitollisena kaikesta mitä sain kokea ja oppia. Nyt on taas paremmat eväät tähän elämään ja matkaan. Ehkä nyt on helpompi löytää tie. Tiedättekö, se tie mikä vie kotiin. Mä pystyn melkein jo tuntemaan sen.