Nyt on se vaihe vaihdosta kun pitäisi totutella omaan kotimaahansa, kuitenkaan unohtamatta kaikkea sitä ihanaa mitä sai kokea Irlannissa. Nyt on paluu arkeen kun täytyy muistaa että täällä puhutaan suomea, vieraille ei puhuta, koulussa ei saa asioita anteeksi sillä että sopertaa olevansa erasmus-opiskelija. Nyt alkoi arki, takaisin tuli koulutehtävät, tutorvastuut, puhelinsoitot ("Miten tähän vastataan?!") ja pakkanen.
Se lumi ja pakkanen, Maailma on todellakin kaunis kun kävelee aamu kahdeksan aikaan -20 asteen pakkasessa Kuokkalan siltaa. Aamuhämärä on vielä läsnä, lumi narskuu kenkien alla, vähän liukasta. Ja se pakkanen on niin kiivas että se salpaa hengityksen. Kirjaimellisesti.
En ole varmaan koskaan ennen rakastanut Suomea näin paljon kuin nyt. Hämmästyn kaikesta. Rakastan tätä maata enkä halua lähteä nyt minnekkään. Ja silti jalat ovat viemässä. Ne haluavat Saksaan, Italiaan, Uuteen-Seelantiin, Austariaan, Lontooseen, Traleeseen, Floridaan ja Canadaan. Mä haluan mennä niin paljon että se halu vie melkein hengen. Mutta sitten astun ulos ovesta ja pakkanen tunkeutuu keuhkoihin. Ja tajuan että tällä hetkellä mun täytyykin olla juuri täällä. Ja täällä mä nyt olen. Kiitollisena kaikesta mitä sain kokea ja oppia. Nyt on taas paremmat eväät tähän elämään ja matkaan. Ehkä nyt on helpompi löytää tie. Tiedättekö, se tie mikä vie kotiin. Mä pystyn melkein jo tuntemaan sen.
Se lumi ja pakkanen, Maailma on todellakin kaunis kun kävelee aamu kahdeksan aikaan -20 asteen pakkasessa Kuokkalan siltaa. Aamuhämärä on vielä läsnä, lumi narskuu kenkien alla, vähän liukasta. Ja se pakkanen on niin kiivas että se salpaa hengityksen. Kirjaimellisesti.
En ole varmaan koskaan ennen rakastanut Suomea näin paljon kuin nyt. Hämmästyn kaikesta. Rakastan tätä maata enkä halua lähteä nyt minnekkään. Ja silti jalat ovat viemässä. Ne haluavat Saksaan, Italiaan, Uuteen-Seelantiin, Austariaan, Lontooseen, Traleeseen, Floridaan ja Canadaan. Mä haluan mennä niin paljon että se halu vie melkein hengen. Mutta sitten astun ulos ovesta ja pakkanen tunkeutuu keuhkoihin. Ja tajuan että tällä hetkellä mun täytyykin olla juuri täällä. Ja täällä mä nyt olen. Kiitollisena kaikesta mitä sain kokea ja oppia. Nyt on taas paremmat eväät tähän elämään ja matkaan. Ehkä nyt on helpompi löytää tie. Tiedättekö, se tie mikä vie kotiin. Mä pystyn melkein jo tuntemaan sen.
