Yksi yllättynyt ihminen

Suhteeni ruokana on aina ollut... no, vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina ollut hyvin allerginen ja sitä kautta oppinut pelkäämään joitakin ruokia. Lisäksi olen ollut noin kuusi vuotta eriasteinen kasviruokailija. 
Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi olen toivottaman huono kokki. Tykkään kyllä leipoa ja välillä kokkaillakin, mutta useammin ruoka on ollut joko pahaa tai todella ruman näköistä. Lisäksi se tiskaaminen ei oo ihan mun juttu.

Olen opetellut kokkaamaan. Olen tehnyt kavereiden kanssa lettuja, kakkua ja pitsaa. Olen nähnyt minkälainen on punajuuri (puolustukseksi, olen allerginen niille joten en ollut koskaan nähnyt niitä kokonaisia). On ollut mielenkiintoista, mielenkiintoismepaa kuin haluaisin myöntää, seurata kuinka kämppikseni tekevät ruokaa. Olen joissain asioissa aivan kuin pieni lapsi joka kurkottelee hellan äärellä nähdäkseen mitä siellä paistinpannussa oikein on.

Saavutin tänään pienen etapin. Tein oikeaa ruokaa (en oikein laske munakasta ja ruisleipää ruuaksi) ja vielä syötävää semmoista.

Vapaus. Valinta.

Vapaus ja valinta. Kaksi kaunista sanaa, mutta tarkoittavatko ne oikeasti mitään? Vapaus ja valinta. Onko toista olemassa ilman toista? Ovatko ne vain sanoja tyhjällä kaiulla? Olemmeko me vapaita, olenko minä vapaa? Ja teinkö sen oikean valinnan?

Joskus uskoin oikeaaan vapauteen. Ettei kukaan rajoita minua, ei ohjaile, ei käske. Nyt, hieman vanhemana uskon vieläkin vapauteen. En vain samalla tavalla. Vapaus on kuin suuren suuri häkki, niin suuri ettei sen rajoja näe. Tuntuu kuin olisi vapaa, mutta ei olekkaan. Jos juoksee liian kovaa ja liian kauan, törmää niihin teräksen koviin rajoihin. En olekkaan täysin vapaa. Kuin lintu jolla on jalassaan pitkä köysi.
     En sano ettemme ole vapaita, emme vaan ole täysin vapaita. Aina on joku joka kuiskii kuinka asiat pitäisi tehdä. Aina on olemassa sääntöjä ja ehdotuksia, kuinka pitäisi toimia, mitä saan sanoa. 

Silti, kaiken tämän valituksen jälkeen sanoisin että olen aina saanut suurimman vapauden lahjan. Lahjan valita. Olen saanut tehdä omat valintani, ne oikeat ja ne väärät. Vaikka ei sitä aina tiennyt oliko valinta oikea vai väärä, olen silti ollut ylpeä valinnoistani. Ne ovat olleet minun ja vain yksin minun. 

Siinä se onkin. Kaksi kaunista, toista en saannutkaan täysin ja toisen sain, niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ja rakastan sitä täysin.

Lempeä sunnuntai

Laiskana  paistava aamuaurinko etsii tiensä verhojen läpi huoneeseen ja herättää ihmiset tähän laiskan lempeään sunnuntaihin. Tuntuu kuin aika ja elämä sen mukana kulkisivat hitaammin kuin normaalisti. On aikaa pysähtyä teekupin kanssa ikkunan eteen ja vain ihmetellä tätä elämää. 

Kerrankin on aikaa pestä pyykkejä ilman jatkuvaa ajan tarkkailua. Leipoa suklaahippukeksejä ja syödä niitä maidon kanssa samalla kun kuuntelee Elvistä. Kerrankin on aikaa ja energiaa siivota vaatekaappi (miten se aina pääseekään niin kamalaan sekasotkuun?). Mutta nyt ekana nautitaan niistä lämpimistä kekseistä.

 

Inspiraatio, tule takaisin!

Jokainen varmaan tietää tunteen kun syksyiset puut oikein loistavat ja niiden lehdistä voi löytää kaikki mahdolliset värit ja sävyt. Elämä hymyilee ja tuntuu että kaikki sujuu kuin tanssi. Koulussa tehdään kaikkea inspiroivaa ja tuntuu että on mukana jotain tätä pientä elämää suuremmassa.

Ja sitten tulee se helkutin loska. Lehdet muuttuvat ruskeiksi ja tippuvat. Tulee lumi. Ja jää, johon onkin kiva sitten liukastella kun ei tajunnut laittaa niitä maihareita jalkaan korkkareiden sijasta.

Kaikki tuo on nyt tullut. Ulkona on pimeää kun herään ja pimeä tulee illallakin hyvin nopeasti. Tenttiin lukeminen tökkii eikä niitä ruotsin kirjoja saa millään auki. Ruokakauppaan lähtöön menee muutama tunti kun ei vain jaksa pukeutua lämpimästi, mieluummin vain olisi peiton alla ja katsoisi koko päivän Friendejä ja Täykkäreitä. 

Olisi edes kunnolla lunta niin olisi valoisempaa. Ja kukapa ei haluaisi tehdä lumiukkoja ja leikkiä lumisotaa (eikö ryhmäviestinnän tunneilla voitaisi peuhata lumessa?). Mutta tämä... tämä rasittava välikausi saa hermot kireälle ja inspiraation tehdä yhtään mitään kuolemaan. Paitsi silloin kun pitäisi lukea tenttiin, totta kai silloin haluaa tarttua siihen kitaraan.

Kunnon talvi, tule jo ja tuo inspiraatio takaisin tullessasi! Kiitos!

 

Ikkunasta näkyy vesitorni

Elämä täällä Jyväskylän Kuokkalassa alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Aloitin itselleni upouuden harrastuksen (kuitenkin eräällä tavalla tutun, isoveljeni harrasti tätä pitkään). Muutama kotipuolen kaveri ihmetteli valintaani, mutta mitä muutakaan multa voi odottaa. Aloitin karaten ja nyt olen täysin rakastunut. Karatessa on yllättävän paljon samaa kuin baletissa jota myös rakastan. Liikkeet hiotaan täydellisiki, tehdään täsmälleen samana aikaan muiden kanssa. Vaikka muuten pidänkin "hallitusta kaaoksesta", välillä haluan tehdä jotain täysin hallittua ja ennalta määrättyä.
     Tiedän että äiti tulee järkyttymään seuraavasta lauseesta, mutta aivan sama. En enää koskaan halua asua etelässä, ehkä jäänkin tänne Keski-Suomeen, missä ihmiset hymyilevät, baarissa ihmisillä on jopa vaatteet päällä, kukaan ei katso kuin hullua jos otat kadulla pari tanssiaskelta tai hymyilet vastaantulijoille. Elämä täällä on ihanaa! Ja ehkä parasta kaikessa, ikkunasta näkyy vesitorni, joka valaistaan iltaisin sinisillä valoilla. Voiko tämä maaseudun tyttö muuta toivoa?

Ihanaa syksyä kaikille! Muistakaa nauttia tästä syksyn tarjoamasta värien loistosta ennen kuin lehdet tippuvat ja lumet saapuvat.

Sillan toisella puolella

Nyt on sitten tämäkin maatilan tytär muuttanut kaupunkiin. Muuttoa tehdessä isä tokaisikin "nyt on kaikki lapset kaupungissa". Jokainen meistä asuu eri kaupungeissa, vaikka sisarukseni asuvatkin todella lähellä toisiaan.

Tosiaan, muutin neljän hengen soluun ja täällä on iso vaatekaappi! I'm in heaven ^^ Muutenkin elämä kerrostalossa on lähtenyt hyvin käyntiin vaikka hävitinkin avainpussin heti kolmantena päivänä. Onneksi avaimet eivät hävinneet. Välillä sitä säikähtää ääniä yläkerrassa tai rappukäytävässä, mutta aika hiljaista täällä on. Ja sillan toiselta puolelta löytyy Jyväskylän keskusta, missä ei mikään ole sunnuntaina auki kuten tänään tuli huomattua.

Välillä miettii olisiko elämä Helsingissä minkälaista, varsinkin kun rakas ystäväni asuu siellä ja kehuu kaupunkia maasta taivaaseen. Mutta olen huomannut välillä hymyileväni samalla kun kävelen Jyväskylän katuja.

"Times have changed and times are strange
Here I come, but I ain't the same
Mama, I'm coming home"

Vihreä talo sen pellon yläreunalla

Tässä sitä ollaan, enää vain muutama päivä ja muutan Korpilahdelta Jyväskylään. Nyt tosin majailen taas Perttulassa, en jaksanutkaan olla pitkää viikonloppua Korpparilla (olisin varmaan kuollut tylsyyteen ja alkanut homehtumaan). Nuo neljän tunnin bussimatkat alkavat pikkuhiljaa väsyttämään eikä tää huonossa kunnossa oleva selkäkään niistä oikein tykkää. Ehkä voisin harkita junaa kunhan ensin pääsen vähän lähemmäksi sitä juna-asemaa.
     Vaikka olenkin asunut vasta kuukauden poissa kotoa, välillä huomaan miettiväni minne oikein kuulun. Korpparilla sitä miettii miten asiat täällä Nurmijärvellä ovat ja mitä mulle rakkaat ihmiset tekevät. Ja sitten kun olen täällä, mietin vain että milloin olen taas Korpparilla. En kyllä suostu sanomaan Alkionrantaa kodiksi, mutta ehkä Jyväskylän solua voinkin jo kutsua semmoiseksi. Vaikka ainahan mulla on koti täällä Perttulassa. Oli ihanaa herätä perjantaiaamuna ja kömpiä silmät vielä unihiekassa ja kuulla isän "huomenta" samalla kun astuu keittiöön. Tai syödä kunnon kotiruokaa (eikä pohjaan palanutta munakasta) äidin kanssa samaan aikaan.
     
Tiedän sanonnan "home is where my heart is" mutta voiko se olla ainut kodin määritelmä? Saanko sanoa useampaa paikkaa kodikseni? Koska asun missä tahansa, tämä vihreä (pian kai sininen?) maatila sen pellon yläreunalla tulee aina olemaan kotini.

Kakkukestit Alkionrannassa

Tällä hetkellä matkani on suunnannut Korpilahden Alkionrannan rivitaloon, jossa asun kahden muun tytön kanssa. Ja usein meillä on myös yövieras : )

Tänään meillä oli hieman erikoinen päivä, pidimme kakkukestit Jennan 20 vuotis syntymänpäivän kunniaksi. Päätimme tehdä ekstamakean suklaaunelmakakun. Ja hyvää oli!

                              Synttärisankarin kunniatehtävä, suklaan nuoleminen lastasta.

                     Näin käy kun minulle antaa veitsen, vaikkakin vain suklaan pilkkomista varten.

                                                                 Ihana kakkumme!

Tie kotiin

No, tässä sitä ollaan. Muutama kymmen erilaisia aloituksia on jo pyyhitty pois, tänään ei oikein luonnistu. Mutta nyt on pakko, en voi enää lykätä tätäkin asiaa. Nyt se on aloitettava.

Esittelen teille pienen tytön matkakertomuksen. Matka alkaa Perttulasta (pieni maalaiskylä Nurmijärvellä) ja päättyy, ehkä joskus, omaan kotiin. En tiedä vielä itsekkään mistä ja milloin tulen tämän kodin löytämään ja kuinka kivikkoinen tuo tie tulee olemaan. Mutta tämä on matka josta olen unelmoinut jo monta vuotta. Tämä on se matka jota olen pelännyt ja jonka takia olen menettänyt monet yöunet.


Matkustaja:
Tämmöinen pieni -94 vuonna syntynyt tyttö (tai, ei ehkä enää tyttö, mutta ei vielä nainenkaan). Viisihenkisen perheensä nuorimmainen, isänsä iltatähti ja äitinsä pikkuinen energiapakkaus. Perheen ainoa joka on lähtenyt kotoa yli 30 kilometrin päähän ja muuttanut yksin. Koska pieneen pakkaukseen mahtuu aimo annos suuruuden hulluutta, lähdin sitten 300 kilometrin päähän lapsuudenkodista. Eikä ole ainakaan vielä alkanut kaduttamaan.


Matkan syy:
Opiskelu, oma vapaus ja oman tien löytäminen. Oman itsensä löytäminen. Inspiraation ja rakkauden löytäminen. Vapaus olla minä, vapaus kun kaduilla ei tule vastaan tuttuja ihmisiä.



Matkan kesto:
IKUISUUS!!
Vaikka enhän minä tiedä, ainakin koulussa menee vielä 3.5 vuotta. Ehkä tämä matka joskus loppuu.


Matkakumppanit:
Rakkaat muistoni, uudet tuttavuudet, välillä vanhatkin. Ehkä joskus matkustan pienen nelijalkaisen ystävän kanssa, ehkä joskus tulevaisuudessa tulen matkustamaan oman vereni ja lihani kanssa.



Matkantekotavat:
Kävellen, lentäen, bussilla, junalla, pulkalla, moottoripyörän kyydissä, kaverin reppuselässä, tanssien. Kaikki käy kunhan hauskaa saa pitää.