Vihreä talo sen pellon yläreunalla

Tässä sitä ollaan, enää vain muutama päivä ja muutan Korpilahdelta Jyväskylään. Nyt tosin majailen taas Perttulassa, en jaksanutkaan olla pitkää viikonloppua Korpparilla (olisin varmaan kuollut tylsyyteen ja alkanut homehtumaan). Nuo neljän tunnin bussimatkat alkavat pikkuhiljaa väsyttämään eikä tää huonossa kunnossa oleva selkäkään niistä oikein tykkää. Ehkä voisin harkita junaa kunhan ensin pääsen vähän lähemmäksi sitä juna-asemaa.
     Vaikka olenkin asunut vasta kuukauden poissa kotoa, välillä huomaan miettiväni minne oikein kuulun. Korpparilla sitä miettii miten asiat täällä Nurmijärvellä ovat ja mitä mulle rakkaat ihmiset tekevät. Ja sitten kun olen täällä, mietin vain että milloin olen taas Korpparilla. En kyllä suostu sanomaan Alkionrantaa kodiksi, mutta ehkä Jyväskylän solua voinkin jo kutsua semmoiseksi. Vaikka ainahan mulla on koti täällä Perttulassa. Oli ihanaa herätä perjantaiaamuna ja kömpiä silmät vielä unihiekassa ja kuulla isän "huomenta" samalla kun astuu keittiöön. Tai syödä kunnon kotiruokaa (eikä pohjaan palanutta munakasta) äidin kanssa samaan aikaan.
     
Tiedän sanonnan "home is where my heart is" mutta voiko se olla ainut kodin määritelmä? Saanko sanoa useampaa paikkaa kodikseni? Koska asun missä tahansa, tämä vihreä (pian kai sininen?) maatila sen pellon yläreunalla tulee aina olemaan kotini.

Kakkukestit Alkionrannassa

Tällä hetkellä matkani on suunnannut Korpilahden Alkionrannan rivitaloon, jossa asun kahden muun tytön kanssa. Ja usein meillä on myös yövieras : )

Tänään meillä oli hieman erikoinen päivä, pidimme kakkukestit Jennan 20 vuotis syntymänpäivän kunniaksi. Päätimme tehdä ekstamakean suklaaunelmakakun. Ja hyvää oli!

                              Synttärisankarin kunniatehtävä, suklaan nuoleminen lastasta.

                     Näin käy kun minulle antaa veitsen, vaikkakin vain suklaan pilkkomista varten.

                                                                 Ihana kakkumme!

Tie kotiin

No, tässä sitä ollaan. Muutama kymmen erilaisia aloituksia on jo pyyhitty pois, tänään ei oikein luonnistu. Mutta nyt on pakko, en voi enää lykätä tätäkin asiaa. Nyt se on aloitettava.

Esittelen teille pienen tytön matkakertomuksen. Matka alkaa Perttulasta (pieni maalaiskylä Nurmijärvellä) ja päättyy, ehkä joskus, omaan kotiin. En tiedä vielä itsekkään mistä ja milloin tulen tämän kodin löytämään ja kuinka kivikkoinen tuo tie tulee olemaan. Mutta tämä on matka josta olen unelmoinut jo monta vuotta. Tämä on se matka jota olen pelännyt ja jonka takia olen menettänyt monet yöunet.


Matkustaja:
Tämmöinen pieni -94 vuonna syntynyt tyttö (tai, ei ehkä enää tyttö, mutta ei vielä nainenkaan). Viisihenkisen perheensä nuorimmainen, isänsä iltatähti ja äitinsä pikkuinen energiapakkaus. Perheen ainoa joka on lähtenyt kotoa yli 30 kilometrin päähän ja muuttanut yksin. Koska pieneen pakkaukseen mahtuu aimo annos suuruuden hulluutta, lähdin sitten 300 kilometrin päähän lapsuudenkodista. Eikä ole ainakaan vielä alkanut kaduttamaan.


Matkan syy:
Opiskelu, oma vapaus ja oman tien löytäminen. Oman itsensä löytäminen. Inspiraation ja rakkauden löytäminen. Vapaus olla minä, vapaus kun kaduilla ei tule vastaan tuttuja ihmisiä.



Matkan kesto:
IKUISUUS!!
Vaikka enhän minä tiedä, ainakin koulussa menee vielä 3.5 vuotta. Ehkä tämä matka joskus loppuu.


Matkakumppanit:
Rakkaat muistoni, uudet tuttavuudet, välillä vanhatkin. Ehkä joskus matkustan pienen nelijalkaisen ystävän kanssa, ehkä joskus tulevaisuudessa tulen matkustamaan oman vereni ja lihani kanssa.



Matkantekotavat:
Kävellen, lentäen, bussilla, junalla, pulkalla, moottoripyörän kyydissä, kaverin reppuselässä, tanssien. Kaikki käy kunhan hauskaa saa pitää.