15 vie kotiin

Näin tässä aina käy, innostun blogin pitämisestä ja sitten unohdan sen muutamaksi kuukaudeksi, anteeksi. Suurin syy unohdukseen on varmaan laiskuus ja väsymys. Eikä täällä ole tapahtunut okein mitään!

Vietin joulun ja uuden vuoden Perttulassa. Joulun olin perinteisesti perheeni kanssa ja uutena vuotena vietettiinkin lukiokavereiden kanssa (liian) kostea ilta. Oli ihanaa nähdä kavereita joita osaa ei ollut nähnyt puoleen vuoteen. Siinä olikin päivittämistä kun mä olen täällä Jyväskylässä, yksi pariskunta on Joensuussa, muutama on töissä ja yksi on käynyt armeijan.

Oli ihanaa olla pitkästä aikaa hieman pidempi ajanjakso kotona koska ei tarvinnut kokata! Sain vain olla ja syödä suklaata. 

Tästä keväästä taitaa tullakkin aika mielenkiintoinen koska olen nykyään meidän kampuksen kv-tutori ja se on välillä vähän sekavaa. Lisäksi meillä on harjoittelu, jossa ollaan silloin tällöin ja se on nuorisotilatyötä! En malta odottaa että pääsen oikeasti tekemään tätä hommaa.

Päätin tänään että opettelen bussinumerot ettei tarvii olla sormi suussa kun haluaa keskustasta kotiin eikä halua kävellä räntäsateessa. Hieman epäilytti hypätä bussin kyytiin mutta selvisin! Ainakin numerolla 15 pääsee kotiin.

Yksi yllättynyt ihminen

Suhteeni ruokana on aina ollut... no, vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina ollut hyvin allerginen ja sitä kautta oppinut pelkäämään joitakin ruokia. Lisäksi olen ollut noin kuusi vuotta eriasteinen kasviruokailija. 
Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi olen toivottaman huono kokki. Tykkään kyllä leipoa ja välillä kokkaillakin, mutta useammin ruoka on ollut joko pahaa tai todella ruman näköistä. Lisäksi se tiskaaminen ei oo ihan mun juttu.

Olen opetellut kokkaamaan. Olen tehnyt kavereiden kanssa lettuja, kakkua ja pitsaa. Olen nähnyt minkälainen on punajuuri (puolustukseksi, olen allerginen niille joten en ollut koskaan nähnyt niitä kokonaisia). On ollut mielenkiintoista, mielenkiintoismepaa kuin haluaisin myöntää, seurata kuinka kämppikseni tekevät ruokaa. Olen joissain asioissa aivan kuin pieni lapsi joka kurkottelee hellan äärellä nähdäkseen mitä siellä paistinpannussa oikein on.

Saavutin tänään pienen etapin. Tein oikeaa ruokaa (en oikein laske munakasta ja ruisleipää ruuaksi) ja vielä syötävää semmoista.

Vapaus. Valinta.

Vapaus ja valinta. Kaksi kaunista sanaa, mutta tarkoittavatko ne oikeasti mitään? Vapaus ja valinta. Onko toista olemassa ilman toista? Ovatko ne vain sanoja tyhjällä kaiulla? Olemmeko me vapaita, olenko minä vapaa? Ja teinkö sen oikean valinnan?

Joskus uskoin oikeaaan vapauteen. Ettei kukaan rajoita minua, ei ohjaile, ei käske. Nyt, hieman vanhemana uskon vieläkin vapauteen. En vain samalla tavalla. Vapaus on kuin suuren suuri häkki, niin suuri ettei sen rajoja näe. Tuntuu kuin olisi vapaa, mutta ei olekkaan. Jos juoksee liian kovaa ja liian kauan, törmää niihin teräksen koviin rajoihin. En olekkaan täysin vapaa. Kuin lintu jolla on jalassaan pitkä köysi.
     En sano ettemme ole vapaita, emme vaan ole täysin vapaita. Aina on joku joka kuiskii kuinka asiat pitäisi tehdä. Aina on olemassa sääntöjä ja ehdotuksia, kuinka pitäisi toimia, mitä saan sanoa. 

Silti, kaiken tämän valituksen jälkeen sanoisin että olen aina saanut suurimman vapauden lahjan. Lahjan valita. Olen saanut tehdä omat valintani, ne oikeat ja ne väärät. Vaikka ei sitä aina tiennyt oliko valinta oikea vai väärä, olen silti ollut ylpeä valinnoistani. Ne ovat olleet minun ja vain yksin minun. 

Siinä se onkin. Kaksi kaunista, toista en saannutkaan täysin ja toisen sain, niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ja rakastan sitä täysin.

Lempeä sunnuntai

Laiskana  paistava aamuaurinko etsii tiensä verhojen läpi huoneeseen ja herättää ihmiset tähän laiskan lempeään sunnuntaihin. Tuntuu kuin aika ja elämä sen mukana kulkisivat hitaammin kuin normaalisti. On aikaa pysähtyä teekupin kanssa ikkunan eteen ja vain ihmetellä tätä elämää. 

Kerrankin on aikaa pestä pyykkejä ilman jatkuvaa ajan tarkkailua. Leipoa suklaahippukeksejä ja syödä niitä maidon kanssa samalla kun kuuntelee Elvistä. Kerrankin on aikaa ja energiaa siivota vaatekaappi (miten se aina pääseekään niin kamalaan sekasotkuun?). Mutta nyt ekana nautitaan niistä lämpimistä kekseistä.

 

Inspiraatio, tule takaisin!

Jokainen varmaan tietää tunteen kun syksyiset puut oikein loistavat ja niiden lehdistä voi löytää kaikki mahdolliset värit ja sävyt. Elämä hymyilee ja tuntuu että kaikki sujuu kuin tanssi. Koulussa tehdään kaikkea inspiroivaa ja tuntuu että on mukana jotain tätä pientä elämää suuremmassa.

Ja sitten tulee se helkutin loska. Lehdet muuttuvat ruskeiksi ja tippuvat. Tulee lumi. Ja jää, johon onkin kiva sitten liukastella kun ei tajunnut laittaa niitä maihareita jalkaan korkkareiden sijasta.

Kaikki tuo on nyt tullut. Ulkona on pimeää kun herään ja pimeä tulee illallakin hyvin nopeasti. Tenttiin lukeminen tökkii eikä niitä ruotsin kirjoja saa millään auki. Ruokakauppaan lähtöön menee muutama tunti kun ei vain jaksa pukeutua lämpimästi, mieluummin vain olisi peiton alla ja katsoisi koko päivän Friendejä ja Täykkäreitä. 

Olisi edes kunnolla lunta niin olisi valoisempaa. Ja kukapa ei haluaisi tehdä lumiukkoja ja leikkiä lumisotaa (eikö ryhmäviestinnän tunneilla voitaisi peuhata lumessa?). Mutta tämä... tämä rasittava välikausi saa hermot kireälle ja inspiraation tehdä yhtään mitään kuolemaan. Paitsi silloin kun pitäisi lukea tenttiin, totta kai silloin haluaa tarttua siihen kitaraan.

Kunnon talvi, tule jo ja tuo inspiraatio takaisin tullessasi! Kiitos!

 

Ikkunasta näkyy vesitorni

Elämä täällä Jyväskylän Kuokkalassa alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Aloitin itselleni upouuden harrastuksen (kuitenkin eräällä tavalla tutun, isoveljeni harrasti tätä pitkään). Muutama kotipuolen kaveri ihmetteli valintaani, mutta mitä muutakaan multa voi odottaa. Aloitin karaten ja nyt olen täysin rakastunut. Karatessa on yllättävän paljon samaa kuin baletissa jota myös rakastan. Liikkeet hiotaan täydellisiki, tehdään täsmälleen samana aikaan muiden kanssa. Vaikka muuten pidänkin "hallitusta kaaoksesta", välillä haluan tehdä jotain täysin hallittua ja ennalta määrättyä.
     Tiedän että äiti tulee järkyttymään seuraavasta lauseesta, mutta aivan sama. En enää koskaan halua asua etelässä, ehkä jäänkin tänne Keski-Suomeen, missä ihmiset hymyilevät, baarissa ihmisillä on jopa vaatteet päällä, kukaan ei katso kuin hullua jos otat kadulla pari tanssiaskelta tai hymyilet vastaantulijoille. Elämä täällä on ihanaa! Ja ehkä parasta kaikessa, ikkunasta näkyy vesitorni, joka valaistaan iltaisin sinisillä valoilla. Voiko tämä maaseudun tyttö muuta toivoa?

Ihanaa syksyä kaikille! Muistakaa nauttia tästä syksyn tarjoamasta värien loistosta ennen kuin lehdet tippuvat ja lumet saapuvat.

Sillan toisella puolella

Nyt on sitten tämäkin maatilan tytär muuttanut kaupunkiin. Muuttoa tehdessä isä tokaisikin "nyt on kaikki lapset kaupungissa". Jokainen meistä asuu eri kaupungeissa, vaikka sisarukseni asuvatkin todella lähellä toisiaan.

Tosiaan, muutin neljän hengen soluun ja täällä on iso vaatekaappi! I'm in heaven ^^ Muutenkin elämä kerrostalossa on lähtenyt hyvin käyntiin vaikka hävitinkin avainpussin heti kolmantena päivänä. Onneksi avaimet eivät hävinneet. Välillä sitä säikähtää ääniä yläkerrassa tai rappukäytävässä, mutta aika hiljaista täällä on. Ja sillan toiselta puolelta löytyy Jyväskylän keskusta, missä ei mikään ole sunnuntaina auki kuten tänään tuli huomattua.

Välillä miettii olisiko elämä Helsingissä minkälaista, varsinkin kun rakas ystäväni asuu siellä ja kehuu kaupunkia maasta taivaaseen. Mutta olen huomannut välillä hymyileväni samalla kun kävelen Jyväskylän katuja.

"Times have changed and times are strange
Here I come, but I ain't the same
Mama, I'm coming home"