Irlantilaisia ankkoja!

Dublin on MAHTAVA! Se on samaan aikaan niin suuri ja kuitenkin pieni kaupunki. Niin ihanan vanhanaikainen, että sitä voisi oikeasti luulla olevansa toisessa ajassa. 

 Viking-alueelta Dublinissa. Kirkko jatkui sillan avulla tien toiselle puolelle.

 Kierreltiin kaupunkia pari päivää kaverin kanssa ennen kuin toinen meidän kaveri tuli takaisin Dubliniin Traleesta. Kerettiin käymään myös kansallispuistossa nimelt' Wicklow Mountais. Niin komet maisemat että sinne teki mieli jäädä loppuelämäkseen. Siellä oli eräs kirkko ja hautuumaa jotka tekivät muhun suuren vaikutuksen. Se kirkko oli rakennettu yhdelle klaanille 1000-luvulla. Ja se seisoi siellä vieläkin. Kaikki sen ympäriltä on jo kadonnut ja mäkin kerkeän katoamaan ja se kirkko vaan pysyy siellä. Muistuttamassa klaanista joka haudattiin sen hautuumaalle. Uskomatonta.

Sunnuntaina jatkettiin matkaa junalla Traleehen. Maisemat näyttivät aika suomalaisilta. Vähän peltoja, metsää, lehmiä, sitä samaa mitä näen kun matkustan Jyväskylä-Nurmijärvi väliä. Vaihdettiin junaa jossain välissä ja ihmiset on tosi kohteliaita! Irlantilaiset tulee vaan juttelemana, kysymään mistä ollaan ja mistä kaverin villapaita on ostettu. Suomessa kaikki vaan tuijottaisivat omiin jalkoihinsa ja saisivat sydärin jos joku tulee puhumaan.

Tralee... pieni muotoinen järkytys. Hetken mietin että ei paskat, mä lähden kotiin. Tää on niin pieni paikka! Okei, ei se Nurmijärvi mikään metropoli oo, mutta tää, tuntuu kun aika olisi pysähtynyt. Mutta nyt, kun oon ollut täällä muutavan päivän ja tutustunut ihmisiin (lue: juhlinut) tää tuntuukin ihan mukavalta. Kyllä täällä sen 4.5 kuukautta viihtyy.

                   Look! There's ducks!

miniminiterveiset

Tänään oli sitten lähtö ja nyt oon pikkumotellissa (hostellissa, mikä ero?). Dublinissa pitäis olla sunnuntaihin asti jolloin suunnaksi muuttu Tralee. Lennot oli rasittavia, neljältä herääminen oli tuskaa eikä näitten irlantilaisten sönkötyksestä saa mitään selvää. But so far so good.

Jyväskylä, ikävä tulee

Nyt viimeistä kertaa Jyväskylässä ennen tammikuuta. Piti hyvästellä ensimmäinen oma koti. Piti halata niin montaa rakasta ihmistä kun vaan pystyi. Tästä sitten Nurmijärven kautta Irlantiin. 

Miten sitä voi sanoa hyvästit kaupungille jota on viime vuoden aikana oppinut rakastamaan enemmän kuin mitään muuta kaupunkia? Miten yhteen halaukseen voi ladata koko sen ikävän minkä tietää tuntevansa parin kuukauden päästä? 

En ole niitä ihmisiä jotka tuntevat koti-ikävää, mutta tunnen silti ikävää. En voi luvata että en itke kun ajattelen teitä kaikkia. En lupaa että olen sama minä kun tulen takaisin, enkä odota että tekään olisi samanlaisia kuin nyt. Muutos kuuluu elämään ja suuriin reissuihin.

Mutta nyt kuivaan silmäni ja totean: "lähteä mun täytyy että palata joskus mä tänne saan".

I left my heart in Budapest

Olen tarkoituksella välttänyt niitä perinteisiä kirjoituksia siinä mitä olen syönnyt, mitä mulla on päällä tai että tänään kävin leffassa. Tosi asia on, ei ketään kiinnosta. Joten päättelin etten kirjottaisi matkastani Budapestiinkään. Mutta kuitenkin, siellä heränneet ajatukset ovat ehkä vieneet minua puolikkaan askeleen lähemmäksi kotia. Ja siitähän tämä blogi on. Kodista.

Olen ollut Budapestissä nyt kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli 2012 taidelinjan kanssa. Kävimme esittämässä näytelmän Deprecenissä ja sieltä jatkoimme Pestiin. Tällä kertaa menin suoraan Pestiin.

Pestissä yhdistyy jotenkin luonnollisella tavalla vanha ja ränsistynyt sekä uusi ja lasi. Ensin näet toisessa maailmansodassa pommitetun talon ja sen vieressä on uusi, lasinen toimistorakennus. Vanha on esillä juuri siinä kunnossa kun se sattuu olemaan, ränsistyneenä. Eikä sitä korjata. Sen sijaan viereen rakennataan uutta. Jotta tuohon tykästyy, täytyy silmän ensin tottua siihen. Kun on aikansa tuijotellut tätä uuden ja vanhan liittoa, siitä alkaa pitämään. Ei helvetti, tuohon minäkin pyrin! Että voin olla yhtä kaunis ja vankka kuin Budapest, minun on opittava yhdistämään vanha ja uusi, menneisyys ja nykyisyys. Sekä kuvattava postilaatikoita.

Siinä missä Pest on sokkeloinen, täynnä kiinnostavia sivukujia ja pieniä putiikkeja, Buda on uljas näky linnoinensa ja kirkkoinensa. ja tulipa käytyä Budan linnan alla olevissa luolissakin! Vlad Seivästäjä (alias Dracula) oli samoissa tyrmissä vankina 12 vuotta missä minä kävelin. Selkäpiitä karmi. Kun katsoi kuningas Mathiaksen kirkon muurilta alas Tonavalle ja Pestin puolelle, sitä vaan hymyilytti. Ehkä sen takia se haukankesyttäjäkin otti minusta kuvan. Minä hymyilin.

 

Rakastan

Rakastan aamuja kun aurinko paistaa verhojen välistä sisään.

Rakastan kevään ensimmäisiä merkkejä.

Rakastan pitkiä bussimatkoja Perttulaan.

Rakastan petaamattomassa sängyssä loikoilua.

Rakastan sandaalikelejä.

Rakastan öitä jolloin voi upota mukaan kirjojen tarinoihin.

Rakastan äidin lähettämiä Muumi-postikortteja.

Rakastan inspiroivaa työharjoittelupaikkaa.

Rakastan kiireettömiä vapaapäiviä jotka saa viettää ystävien kanssa.

Rakastan runoja.

Rakastan elämää koska se rakastaa minua.

Vuosi sitten minulla ei ollut aavistustakaan mitä tulisin kokemaan.

Noin vuosi sitten sain päähäni valkolakin ja join ylppäreissäni aivan liikaa kuoharia. Istuin kavereiden kanssa ruttiksessa ja kävelin aamuyöstä kotiin ohrapellon läpi.

Jännitin pääsykokeita ja päätin skipata kahdet yliopiston pääsykokeet. Ihan hyvä päätös kun miettii että sain luettua pääsykoekirjasta vain 50 sivua.

Kiljuin kaverin kanssa niin että koko Perttulan mäki kuuli että olen päässyt kouluun. Eikä hävettänyt yhtään.

Muutin Korpilahdelle, paikkaan jossa en ollut koskaan käynyt. Täytyy sanoa että se paikka oli pieni järkytys, mutta asumisen teki enemmänkin kuin siedettäväksi kaksi ihanaa kämppistä.

Muutin Jyväskylään ja täällä olen päättänyt pysyä. Missä muualla voisinkaan enää asua kun täällä olen onnellinen? 

Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin, melonut Päijänteellä, nukkunut öitä riippumatossa. Rakentanut hieman omituisen näköisen mikrofonin ja laulanut karaokea. Käynyt avannossa uimassa ja äitienpäivänä kuuntelemassa jatsia. Olen matkustanut kahden kodin välillä aivan liian pitkillä dösämatkoilla mutta päässyt aina perille. 

Ja nyt olen lähdössä Irlantiin. Paikkaan mistä olen unelmoinut viimeiset neljä vuotta. Älkää huoliko, kyllä mä sieltä takaisin tulen. Mutta kuka tietää minne seuraavaksi lähden? Namibiaan? Uuteen-Seelantiin? Vai muutanko vaikka Porvooseen?

Kertokaa

Mietin joskus että "hitto, mä teen asiat aina vaikean kautta". Jos joku olisi joskus kerotnut miten asiat voisi tehdä helpommminkn niin olisin säästynyt paljolta.

Kertokaa lapsillenne (tai oikeastaan, kertokaa kaikille) ettei kaikkea tarvitse aina tehdä niin vaikeasti. Kertokaa ettei varpaita tarvi murskata jotta voisi todeta miten huonosti terveydenhuolto toimii (nimim. oisin kerennyt hakea kävelysauvat toiselta puolelta Jyväskylää jos lääkäri olisi ottanut mut vastaan ajoissa). Kertokaa etteivät kaikki tytöt ole heikkoja eivätkä kaikki pojat ole vahvoja.

Kertokaa ettei soluasuminen ole niin pelottava ja kamalaa kuin sen annetaan olettaa. On olemassa myös ihania kämppiksiä. Kertokaa että tiskaaminen on helpointa silloin kun ruoka ei ole kerennyt jähmettymään lautaseen kiinni. Kertokaa että mehua tehdessä kannattaa tarkistaa kaksi kertaa laittaako veden sekaan sitä mehutiivistettä vaiko rypsiöljyä.

Kertokaa ettei elämä ole kuin Disney-leffoissa. Tukka ei ole aina (koskaan) hyvin, miehet eivät ole niin tyhjäpäisiä kuin suurin osa Disneyn prinsseistä. Kertokaa heille että on olemassa muitakin kirjoja kuin Twilight. Kertokaa heille omista lemppareistanne, soittakaa heille omia lempikappaleitanne. 

Kertokaa heille että se ruotsi kannattaa opetella jo yläasteella, viimeistään lukiossa/amiksessa. Ettei tarvitse sitten tapella virkamiesruotsin kanssa, kun ei muista sanajärjestystä. Opettakaa heitä maksamaan laskut ja hoitamaan asiansa puhelimessa.

Kertokaa miten bussikortit toimivat ettei heidän tarvitse seistä bussissa kuni idiootti koska bussikortti on oudon näkönen (Nurtsilla on erilainen bussikorttisysteemi! Not my fault!) Kertokaa heille kuinka inhottavia pitkät bussimatkat ovat krapulassa. Ja nälkäisenä.

Kertokaa heille elämän ihanista puolista. Niistä ihanista keskusteluista joita käydään aivan liian väsyneinä. Kertokaa kuinka ihanaa on kävellä keskellä yötä järven jäällä. Kertokaa siitä tunteesta kun näkee tärkeän ystävän pitkän tauon jälkeen. Kertokaa siitä rakastettuna olemisen tunteesta on rakas ystävä halaa keskellä koulun tyttöjen vessaa. Ei sano mitään, halaa vain.