Kaupunki piikkilankojen takana

Lähdin katsomaan miltä elämä näyttää rajan toisella puolella. Toisin sanoen lähdin Pohjois-Irlantiin. Sieltä löytää mielettömiä maisemia, tuulisia hetkiä, hyvää kiinalaista ruokaa ja piikkilankoja muurien päällä.

Tiesin jo etukäteen että Pohjois-Irlannissa on ollut vielä muutama vuosikymmen taakse päin todella levotonta, mutta oppaan tarinat vetivät kyllä sanattomaksi. Kyynelkaasua, ammuskeluja, viattomia vankilaan ilman oikeide käyntiä, muureja keskellä kaupunkia. Ja piikkilankaa niiden päällä.

Tiedän että elän lintukodossa. En voi uskoa että vielä 70-luvulla ihmiset Euroopassa joutuivat pelkäämään että heidät ammutaan kadulla. Mutta on ihmisiä joille tuo elämä on todellisuutta. Miksi ihmisten pitää olla niin itsekkäitä kusipäitä? Lopettaa liipaisimien painaminen, eikö olisi jo rauhan aika?

Jotta en olisi liian vakava, tässä kuvia Pohjois-Irlannin reissulta.

Ja tässä teille vuohi.

 

Äiti älä huoli, olen Euroopan laidalla!

Kävin lauantaina Euroopan laidalla. Seuraava pysäkki Amerikka. Miten jokin niin karu paikka voi olla niin kaunis että menin sanattomaksi? Minä, ihminen joka puhuu taukoamatta!

Arki alkaa pikku hiljaa normalisoitumaan. Sain tehtyä lukkarini ja olin viime viikolla jopa kahtenä päivänä koulussa! Ikävä suomalaista suklaata mutta muuten menee ihan hyvin. Ja täällä saattaa jopa ruskettua, joten en valita säästä, ainakaan vielä.

 Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Irlantilaisia ankkoja!

Dublin on MAHTAVA! Se on samaan aikaan niin suuri ja kuitenkin pieni kaupunki. Niin ihanan vanhanaikainen, että sitä voisi oikeasti luulla olevansa toisessa ajassa. 

 Viking-alueelta Dublinissa. Kirkko jatkui sillan avulla tien toiselle puolelle.

 Kierreltiin kaupunkia pari päivää kaverin kanssa ennen kuin toinen meidän kaveri tuli takaisin Dubliniin Traleesta. Kerettiin käymään myös kansallispuistossa nimelt' Wicklow Mountais. Niin komet maisemat että sinne teki mieli jäädä loppuelämäkseen. Siellä oli eräs kirkko ja hautuumaa jotka tekivät muhun suuren vaikutuksen. Se kirkko oli rakennettu yhdelle klaanille 1000-luvulla. Ja se seisoi siellä vieläkin. Kaikki sen ympäriltä on jo kadonnut ja mäkin kerkeän katoamaan ja se kirkko vaan pysyy siellä. Muistuttamassa klaanista joka haudattiin sen hautuumaalle. Uskomatonta.

Sunnuntaina jatkettiin matkaa junalla Traleehen. Maisemat näyttivät aika suomalaisilta. Vähän peltoja, metsää, lehmiä, sitä samaa mitä näen kun matkustan Jyväskylä-Nurmijärvi väliä. Vaihdettiin junaa jossain välissä ja ihmiset on tosi kohteliaita! Irlantilaiset tulee vaan juttelemana, kysymään mistä ollaan ja mistä kaverin villapaita on ostettu. Suomessa kaikki vaan tuijottaisivat omiin jalkoihinsa ja saisivat sydärin jos joku tulee puhumaan.

Tralee... pieni muotoinen järkytys. Hetken mietin että ei paskat, mä lähden kotiin. Tää on niin pieni paikka! Okei, ei se Nurmijärvi mikään metropoli oo, mutta tää, tuntuu kun aika olisi pysähtynyt. Mutta nyt, kun oon ollut täällä muutavan päivän ja tutustunut ihmisiin (lue: juhlinut) tää tuntuukin ihan mukavalta. Kyllä täällä sen 4.5 kuukautta viihtyy.

                   Look! There's ducks!

miniminiterveiset

Tänään oli sitten lähtö ja nyt oon pikkumotellissa (hostellissa, mikä ero?). Dublinissa pitäis olla sunnuntaihin asti jolloin suunnaksi muuttu Tralee. Lennot oli rasittavia, neljältä herääminen oli tuskaa eikä näitten irlantilaisten sönkötyksestä saa mitään selvää. But so far so good.

Jyväskylä, ikävä tulee

Nyt viimeistä kertaa Jyväskylässä ennen tammikuuta. Piti hyvästellä ensimmäinen oma koti. Piti halata niin montaa rakasta ihmistä kun vaan pystyi. Tästä sitten Nurmijärven kautta Irlantiin. 

Miten sitä voi sanoa hyvästit kaupungille jota on viime vuoden aikana oppinut rakastamaan enemmän kuin mitään muuta kaupunkia? Miten yhteen halaukseen voi ladata koko sen ikävän minkä tietää tuntevansa parin kuukauden päästä? 

En ole niitä ihmisiä jotka tuntevat koti-ikävää, mutta tunnen silti ikävää. En voi luvata että en itke kun ajattelen teitä kaikkia. En lupaa että olen sama minä kun tulen takaisin, enkä odota että tekään olisi samanlaisia kuin nyt. Muutos kuuluu elämään ja suuriin reissuihin.

Mutta nyt kuivaan silmäni ja totean: "lähteä mun täytyy että palata joskus mä tänne saan".

I left my heart in Budapest

Olen tarkoituksella välttänyt niitä perinteisiä kirjoituksia siinä mitä olen syönnyt, mitä mulla on päällä tai että tänään kävin leffassa. Tosi asia on, ei ketään kiinnosta. Joten päättelin etten kirjottaisi matkastani Budapestiinkään. Mutta kuitenkin, siellä heränneet ajatukset ovat ehkä vieneet minua puolikkaan askeleen lähemmäksi kotia. Ja siitähän tämä blogi on. Kodista.

Olen ollut Budapestissä nyt kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli 2012 taidelinjan kanssa. Kävimme esittämässä näytelmän Deprecenissä ja sieltä jatkoimme Pestiin. Tällä kertaa menin suoraan Pestiin.

Pestissä yhdistyy jotenkin luonnollisella tavalla vanha ja ränsistynyt sekä uusi ja lasi. Ensin näet toisessa maailmansodassa pommitetun talon ja sen vieressä on uusi, lasinen toimistorakennus. Vanha on esillä juuri siinä kunnossa kun se sattuu olemaan, ränsistyneenä. Eikä sitä korjata. Sen sijaan viereen rakennataan uutta. Jotta tuohon tykästyy, täytyy silmän ensin tottua siihen. Kun on aikansa tuijotellut tätä uuden ja vanhan liittoa, siitä alkaa pitämään. Ei helvetti, tuohon minäkin pyrin! Että voin olla yhtä kaunis ja vankka kuin Budapest, minun on opittava yhdistämään vanha ja uusi, menneisyys ja nykyisyys. Sekä kuvattava postilaatikoita.

Siinä missä Pest on sokkeloinen, täynnä kiinnostavia sivukujia ja pieniä putiikkeja, Buda on uljas näky linnoinensa ja kirkkoinensa. ja tulipa käytyä Budan linnan alla olevissa luolissakin! Vlad Seivästäjä (alias Dracula) oli samoissa tyrmissä vankina 12 vuotta missä minä kävelin. Selkäpiitä karmi. Kun katsoi kuningas Mathiaksen kirkon muurilta alas Tonavalle ja Pestin puolelle, sitä vaan hymyilytti. Ehkä sen takia se haukankesyttäjäkin otti minusta kuvan. Minä hymyilin.

 

Rakastan

Rakastan aamuja kun aurinko paistaa verhojen välistä sisään.

Rakastan kevään ensimmäisiä merkkejä.

Rakastan pitkiä bussimatkoja Perttulaan.

Rakastan petaamattomassa sängyssä loikoilua.

Rakastan sandaalikelejä.

Rakastan öitä jolloin voi upota mukaan kirjojen tarinoihin.

Rakastan äidin lähettämiä Muumi-postikortteja.

Rakastan inspiroivaa työharjoittelupaikkaa.

Rakastan kiireettömiä vapaapäiviä jotka saa viettää ystävien kanssa.

Rakastan runoja.

Rakastan elämää koska se rakastaa minua.