Käsityökettu

Hei ja anteeksi. En ole kirjoittanut piiitkään aikaan, mutta, enpä ole päässyt kovinkaan paljoa eteenpäin tielläni. Koska on kesä, olen tapani mukaan maalla vanhempiani maatilalla. Kädet ovat naarmuilla koska olen yrittänyt totutella jäkäripäitämme (a.k.a. kahta koiraamme) tottumaan hihnaan. Ikkunat ovat nyt kirkkaampia ja iho on ruskettuneempi, kiitos Kreetan auringon. Syksyllä palaan taas omaan kotiini, ihanaan ja kauniiseen Jyväskylään. Mutta tällä kertaa en palaakkaan rakkaaseen soluasuntoon... tällä kertaa minua kutsuu yksiö.

Muutan ensimmäistä kertaa täysin omilleni. Yksin. Ilman ketään muuta. Pelottaa aivan perkeleesti mutta samalla perhoset ovat alkaneet räpytellä siipiään vatsassani. Oma koti on iso askel matkalla kotiin. Koitan saada omasta ketunpesästäni heti omanlaiseni. Tässä asiassa minua tulee auttamaan käsityöt. Bändipaidoilla päällystetty varapatja/rahi, tilkkutyönä tehtävä päiväpeitto sekä suurin ylepyden aiheeni, ikuisuusprojektini joka valmistui tänään. Isoäidin neliöistä tehty viltti. Rakkauteni.

Tuossa se nyt on, tosin taiteellisesti taiteltuna.

Kiitollinen.

Nyt on se vaihe vaihdosta kun pitäisi totutella omaan kotimaahansa, kuitenkaan unohtamatta kaikkea sitä ihanaa mitä sai kokea Irlannissa. Nyt on paluu arkeen kun täytyy muistaa että täällä puhutaan suomea, vieraille ei puhuta, koulussa ei saa asioita anteeksi sillä että sopertaa olevansa erasmus-opiskelija. Nyt alkoi arki, takaisin tuli koulutehtävät, tutorvastuut, puhelinsoitot ("Miten tähän vastataan?!") ja pakkanen.

Se lumi ja pakkanen, Maailma on todellakin kaunis kun kävelee aamu kahdeksan aikaan  -20 asteen pakkasessa Kuokkalan siltaa. Aamuhämärä on vielä läsnä, lumi narskuu kenkien alla, vähän liukasta. Ja se pakkanen on niin kiivas että se salpaa hengityksen. Kirjaimellisesti.

En ole varmaan koskaan ennen rakastanut Suomea näin paljon kuin nyt. Hämmästyn kaikesta. Rakastan tätä maata enkä halua lähteä nyt minnekkään. Ja silti jalat ovat viemässä. Ne haluavat Saksaan, Italiaan, Uuteen-Seelantiin, Austariaan, Lontooseen, Traleeseen, Floridaan ja Canadaan. Mä haluan mennä niin paljon että se halu vie melkein hengen. Mutta sitten astun ulos ovesta ja pakkanen tunkeutuu keuhkoihin. Ja tajuan että tällä hetkellä mun täytyykin olla juuri täällä. Ja täällä mä nyt olen. Kiitollisena kaikesta mitä sain kokea ja oppia. Nyt on taas paremmat eväät tähän elämään ja matkaan. Ehkä nyt on helpompi löytää tie. Tiedättekö, se tie mikä vie kotiin. Mä pystyn melkein jo tuntemaan sen.

vieläkin täällä ja jopa elossa

Mä jotenkin luulin ettei Eramus-opiskelijoiden tarvitse tehdä vaihtokouluissaan mitään. Kuinka väärässä mä olinkaan. Oon tehnyt tässä semesterissä enemmän kuin Humakissa koko viime vuonna. Ja vielä riittää tehtävää. Tää viikko on mennyt mököttäessä, hulluna nauraen ja kaverin kanssa kikattaen kun olisi pitänyt lukea Aistearia. 

Siitä huolimatta rakastan Irlantia. Vieläkin. Ja tulen varmaan aina rakastamaan. 

On ihanaa huomata että on joulukuu ja kaikki on vieläkin joko vihreää tai ruskan väreissä. Pimeä tulee täälläkin aikaisin, mutta se on erilasta pimeää.

Mid-term breikin aikana (syysloma) näin vanhempiani Dublinissa ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani. Näin Terracotta armeijan!!

Lyhyeksi jäi tämäkin kirjoittelu, kouluhommat kutsuvat. Nähdään myöhemmin <3

Kaupunki piikkilankojen takana

Lähdin katsomaan miltä elämä näyttää rajan toisella puolella. Toisin sanoen lähdin Pohjois-Irlantiin. Sieltä löytää mielettömiä maisemia, tuulisia hetkiä, hyvää kiinalaista ruokaa ja piikkilankoja muurien päällä.

Tiesin jo etukäteen että Pohjois-Irlannissa on ollut vielä muutama vuosikymmen taakse päin todella levotonta, mutta oppaan tarinat vetivät kyllä sanattomaksi. Kyynelkaasua, ammuskeluja, viattomia vankilaan ilman oikeide käyntiä, muureja keskellä kaupunkia. Ja piikkilankaa niiden päällä.

Tiedän että elän lintukodossa. En voi uskoa että vielä 70-luvulla ihmiset Euroopassa joutuivat pelkäämään että heidät ammutaan kadulla. Mutta on ihmisiä joille tuo elämä on todellisuutta. Miksi ihmisten pitää olla niin itsekkäitä kusipäitä? Lopettaa liipaisimien painaminen, eikö olisi jo rauhan aika?

Jotta en olisi liian vakava, tässä kuvia Pohjois-Irlannin reissulta.

Ja tässä teille vuohi.

 

Äiti älä huoli, olen Euroopan laidalla!

Kävin lauantaina Euroopan laidalla. Seuraava pysäkki Amerikka. Miten jokin niin karu paikka voi olla niin kaunis että menin sanattomaksi? Minä, ihminen joka puhuu taukoamatta!

Arki alkaa pikku hiljaa normalisoitumaan. Sain tehtyä lukkarini ja olin viime viikolla jopa kahtenä päivänä koulussa! Ikävä suomalaista suklaata mutta muuten menee ihan hyvin. Ja täällä saattaa jopa ruskettua, joten en valita säästä, ainakaan vielä.

 Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Irlantilaisia ankkoja!

Dublin on MAHTAVA! Se on samaan aikaan niin suuri ja kuitenkin pieni kaupunki. Niin ihanan vanhanaikainen, että sitä voisi oikeasti luulla olevansa toisessa ajassa. 

 Viking-alueelta Dublinissa. Kirkko jatkui sillan avulla tien toiselle puolelle.

 Kierreltiin kaupunkia pari päivää kaverin kanssa ennen kuin toinen meidän kaveri tuli takaisin Dubliniin Traleesta. Kerettiin käymään myös kansallispuistossa nimelt' Wicklow Mountais. Niin komet maisemat että sinne teki mieli jäädä loppuelämäkseen. Siellä oli eräs kirkko ja hautuumaa jotka tekivät muhun suuren vaikutuksen. Se kirkko oli rakennettu yhdelle klaanille 1000-luvulla. Ja se seisoi siellä vieläkin. Kaikki sen ympäriltä on jo kadonnut ja mäkin kerkeän katoamaan ja se kirkko vaan pysyy siellä. Muistuttamassa klaanista joka haudattiin sen hautuumaalle. Uskomatonta.

Sunnuntaina jatkettiin matkaa junalla Traleehen. Maisemat näyttivät aika suomalaisilta. Vähän peltoja, metsää, lehmiä, sitä samaa mitä näen kun matkustan Jyväskylä-Nurmijärvi väliä. Vaihdettiin junaa jossain välissä ja ihmiset on tosi kohteliaita! Irlantilaiset tulee vaan juttelemana, kysymään mistä ollaan ja mistä kaverin villapaita on ostettu. Suomessa kaikki vaan tuijottaisivat omiin jalkoihinsa ja saisivat sydärin jos joku tulee puhumaan.

Tralee... pieni muotoinen järkytys. Hetken mietin että ei paskat, mä lähden kotiin. Tää on niin pieni paikka! Okei, ei se Nurmijärvi mikään metropoli oo, mutta tää, tuntuu kun aika olisi pysähtynyt. Mutta nyt, kun oon ollut täällä muutavan päivän ja tutustunut ihmisiin (lue: juhlinut) tää tuntuukin ihan mukavalta. Kyllä täällä sen 4.5 kuukautta viihtyy.

                   Look! There's ducks!

miniminiterveiset

Tänään oli sitten lähtö ja nyt oon pikkumotellissa (hostellissa, mikä ero?). Dublinissa pitäis olla sunnuntaihin asti jolloin suunnaksi muuttu Tralee. Lennot oli rasittavia, neljältä herääminen oli tuskaa eikä näitten irlantilaisten sönkötyksestä saa mitään selvää. But so far so good.

Jyväskylä, ikävä tulee

Nyt viimeistä kertaa Jyväskylässä ennen tammikuuta. Piti hyvästellä ensimmäinen oma koti. Piti halata niin montaa rakasta ihmistä kun vaan pystyi. Tästä sitten Nurmijärven kautta Irlantiin. 

Miten sitä voi sanoa hyvästit kaupungille jota on viime vuoden aikana oppinut rakastamaan enemmän kuin mitään muuta kaupunkia? Miten yhteen halaukseen voi ladata koko sen ikävän minkä tietää tuntevansa parin kuukauden päästä? 

En ole niitä ihmisiä jotka tuntevat koti-ikävää, mutta tunnen silti ikävää. En voi luvata että en itke kun ajattelen teitä kaikkia. En lupaa että olen sama minä kun tulen takaisin, enkä odota että tekään olisi samanlaisia kuin nyt. Muutos kuuluu elämään ja suuriin reissuihin.

Mutta nyt kuivaan silmäni ja totean: "lähteä mun täytyy että palata joskus mä tänne saan".

I left my heart in Budapest

Olen tarkoituksella välttänyt niitä perinteisiä kirjoituksia siinä mitä olen syönnyt, mitä mulla on päällä tai että tänään kävin leffassa. Tosi asia on, ei ketään kiinnosta. Joten päättelin etten kirjottaisi matkastani Budapestiinkään. Mutta kuitenkin, siellä heränneet ajatukset ovat ehkä vieneet minua puolikkaan askeleen lähemmäksi kotia. Ja siitähän tämä blogi on. Kodista.

Olen ollut Budapestissä nyt kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli 2012 taidelinjan kanssa. Kävimme esittämässä näytelmän Deprecenissä ja sieltä jatkoimme Pestiin. Tällä kertaa menin suoraan Pestiin.

Pestissä yhdistyy jotenkin luonnollisella tavalla vanha ja ränsistynyt sekä uusi ja lasi. Ensin näet toisessa maailmansodassa pommitetun talon ja sen vieressä on uusi, lasinen toimistorakennus. Vanha on esillä juuri siinä kunnossa kun se sattuu olemaan, ränsistyneenä. Eikä sitä korjata. Sen sijaan viereen rakennataan uutta. Jotta tuohon tykästyy, täytyy silmän ensin tottua siihen. Kun on aikansa tuijotellut tätä uuden ja vanhan liittoa, siitä alkaa pitämään. Ei helvetti, tuohon minäkin pyrin! Että voin olla yhtä kaunis ja vankka kuin Budapest, minun on opittava yhdistämään vanha ja uusi, menneisyys ja nykyisyys. Sekä kuvattava postilaatikoita.

Siinä missä Pest on sokkeloinen, täynnä kiinnostavia sivukujia ja pieniä putiikkeja, Buda on uljas näky linnoinensa ja kirkkoinensa. ja tulipa käytyä Budan linnan alla olevissa luolissakin! Vlad Seivästäjä (alias Dracula) oli samoissa tyrmissä vankina 12 vuotta missä minä kävelin. Selkäpiitä karmi. Kun katsoi kuningas Mathiaksen kirkon muurilta alas Tonavalle ja Pestin puolelle, sitä vaan hymyilytti. Ehkä sen takia se haukankesyttäjäkin otti minusta kuvan. Minä hymyilin.

 

Rakastan

Rakastan aamuja kun aurinko paistaa verhojen välistä sisään.

Rakastan kevään ensimmäisiä merkkejä.

Rakastan pitkiä bussimatkoja Perttulaan.

Rakastan petaamattomassa sängyssä loikoilua.

Rakastan sandaalikelejä.

Rakastan öitä jolloin voi upota mukaan kirjojen tarinoihin.

Rakastan äidin lähettämiä Muumi-postikortteja.

Rakastan inspiroivaa työharjoittelupaikkaa.

Rakastan kiireettömiä vapaapäiviä jotka saa viettää ystävien kanssa.

Rakastan runoja.

Rakastan elämää koska se rakastaa minua.

Vuosi sitten minulla ei ollut aavistustakaan mitä tulisin kokemaan.

Noin vuosi sitten sain päähäni valkolakin ja join ylppäreissäni aivan liikaa kuoharia. Istuin kavereiden kanssa ruttiksessa ja kävelin aamuyöstä kotiin ohrapellon läpi.

Jännitin pääsykokeita ja päätin skipata kahdet yliopiston pääsykokeet. Ihan hyvä päätös kun miettii että sain luettua pääsykoekirjasta vain 50 sivua.

Kiljuin kaverin kanssa niin että koko Perttulan mäki kuuli että olen päässyt kouluun. Eikä hävettänyt yhtään.

Muutin Korpilahdelle, paikkaan jossa en ollut koskaan käynyt. Täytyy sanoa että se paikka oli pieni järkytys, mutta asumisen teki enemmänkin kuin siedettäväksi kaksi ihanaa kämppistä.

Muutin Jyväskylään ja täällä olen päättänyt pysyä. Missä muualla voisinkaan enää asua kun täällä olen onnellinen? 

Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin, melonut Päijänteellä, nukkunut öitä riippumatossa. Rakentanut hieman omituisen näköisen mikrofonin ja laulanut karaokea. Käynyt avannossa uimassa ja äitienpäivänä kuuntelemassa jatsia. Olen matkustanut kahden kodin välillä aivan liian pitkillä dösämatkoilla mutta päässyt aina perille. 

Ja nyt olen lähdössä Irlantiin. Paikkaan mistä olen unelmoinut viimeiset neljä vuotta. Älkää huoliko, kyllä mä sieltä takaisin tulen. Mutta kuka tietää minne seuraavaksi lähden? Namibiaan? Uuteen-Seelantiin? Vai muutanko vaikka Porvooseen?

Kertokaa

Mietin joskus että "hitto, mä teen asiat aina vaikean kautta". Jos joku olisi joskus kerotnut miten asiat voisi tehdä helpommminkn niin olisin säästynyt paljolta.

Kertokaa lapsillenne (tai oikeastaan, kertokaa kaikille) ettei kaikkea tarvitse aina tehdä niin vaikeasti. Kertokaa ettei varpaita tarvi murskata jotta voisi todeta miten huonosti terveydenhuolto toimii (nimim. oisin kerennyt hakea kävelysauvat toiselta puolelta Jyväskylää jos lääkäri olisi ottanut mut vastaan ajoissa). Kertokaa etteivät kaikki tytöt ole heikkoja eivätkä kaikki pojat ole vahvoja.

Kertokaa ettei soluasuminen ole niin pelottava ja kamalaa kuin sen annetaan olettaa. On olemassa myös ihania kämppiksiä. Kertokaa että tiskaaminen on helpointa silloin kun ruoka ei ole kerennyt jähmettymään lautaseen kiinni. Kertokaa että mehua tehdessä kannattaa tarkistaa kaksi kertaa laittaako veden sekaan sitä mehutiivistettä vaiko rypsiöljyä.

Kertokaa ettei elämä ole kuin Disney-leffoissa. Tukka ei ole aina (koskaan) hyvin, miehet eivät ole niin tyhjäpäisiä kuin suurin osa Disneyn prinsseistä. Kertokaa heille että on olemassa muitakin kirjoja kuin Twilight. Kertokaa heille omista lemppareistanne, soittakaa heille omia lempikappaleitanne. 

Kertokaa heille että se ruotsi kannattaa opetella jo yläasteella, viimeistään lukiossa/amiksessa. Ettei tarvitse sitten tapella virkamiesruotsin kanssa, kun ei muista sanajärjestystä. Opettakaa heitä maksamaan laskut ja hoitamaan asiansa puhelimessa.

Kertokaa miten bussikortit toimivat ettei heidän tarvitse seistä bussissa kuni idiootti koska bussikortti on oudon näkönen (Nurtsilla on erilainen bussikorttisysteemi! Not my fault!) Kertokaa heille kuinka inhottavia pitkät bussimatkat ovat krapulassa. Ja nälkäisenä.

Kertokaa heille elämän ihanista puolista. Niistä ihanista keskusteluista joita käydään aivan liian väsyneinä. Kertokaa kuinka ihanaa on kävellä keskellä yötä järven jäällä. Kertokaa siitä tunteesta kun näkee tärkeän ystävän pitkän tauon jälkeen. Kertokaa siitä rakastettuna olemisen tunteesta on rakas ystävä halaa keskellä koulun tyttöjen vessaa. Ei sano mitään, halaa vain.

Jään yli

Tänään minusta tuli hieman jyväskyläläisempi kuin mitä olin herätessäni. Ei, en vieläkään puhu murretta enkä laske omaa puhetyyliäni murteeksi vaikka jotkut sitä semmoiseksi kutsuvatkin. Kävelin tänään Jyväsjärven yli. ENKÄ KÄYTTÄNYT SILTAA! Tein kuten monet muut jyväskyläläiset, kävelin jään yli. 

Olen muutaman viikon miettinyt uskaltaisinko ja tänään uskalsin. Meinasin vetää lipat jo ennen kuin pääsin jäälle, olisihan pitänyt arvata että ne rantatörmän kivetkin ovat jäässä. Noin puolessa välissä järveä oli kohtia joissa ei ollut lunta vaan jää näkyi. Siinä vaiheessa mietin jäänkö siihen vai mitä teen. Pelotti niin perkeleesti. Musa vaan kovemmalle, silmät kiinni ja jalkoihin liikettä. Pääni sisällä toistui mantra: "älä kuole, älä tipu, älä kuole, älä tipu". Hieman hengitystä pidettäen pääsin turvaan toiselle puolelle. Ja oon vielä hengissä! Ehkä hieman kuumeessa, mutta hengissä kuitenkin.

Terveisiä täältä sängynpohjalta!

Hei ja terveisiä täältä sängynpohjalta!

Olin aluksi hyvin epäileväinen kun mietin tätä matkustuskohdetta. Miten joku niin tuttu ja arkipäiväinen kohde voisi avartaa maailman kuvaani? Kuolisinko tylsyyteen ja alkaisin homehtumaan repussa viikkoja olleen meikkisienen tavoin? Kuinka väärässä olinkaan!

Helpoin tapa järjestää lyhyt loma sängynpohjalla on kävellä ulkona (varsinkin Kuokkalan iki-ihanalla sillalla) ilman pipoa ja liian ohuen kaulaliinan kanssa. Täysin takuuvarmahan tämä tapa ei ole, mutta toimiessaan siinä ei ole mitään valittamisen aihetta. Toinen tapa on hypätä alasti avantoon, jälkeenpäin ei saa mennä saunaan tai edes sisälle lämmittelemään. Lumessa paljoin jaloin käveleminenkin voi toimia.

Yleensä tämmöiselle matkalle lähdetään pikkuhiljaa. Illalla alkaa särkemään päätä, täysin normaalia eikä sitä tarvitse säihkähtää. Se on turbulenssin sivuoire. Itse päämäärään saavutaan aamuyöstä. Voit tuntea tukkoisuutta, kuumeen omaista lämmönnousua sekä huteraa oloa. Tämäkin on täysin normaalia.

Seuraava vaihe. Ilmoita asianomaisille olevasi lomalla sängynpohjalla ja jää sinne. Yleensä tämmöiset matkat kestävät päivän tai pari ja loman jälkeen olet kuin uudesti syntynyt. Muista vain juoda tarpeeksi, mieluiten jotain kuumaa kuten teetä, kääri itsesi peittoihin, katso tyhmiä ohjelmia kuten häät sulhasen tapaan. Loman jälkeen kannattaa muistaa viedä nenäliinoista täynnä oleva roskis taloyhtiön roskakatokseen. Se ei ole ydinjätettä vaikka voisitkin luulla niin.

15 vie kotiin

Näin tässä aina käy, innostun blogin pitämisestä ja sitten unohdan sen muutamaksi kuukaudeksi, anteeksi. Suurin syy unohdukseen on varmaan laiskuus ja väsymys. Eikä täällä ole tapahtunut okein mitään!

Vietin joulun ja uuden vuoden Perttulassa. Joulun olin perinteisesti perheeni kanssa ja uutena vuotena vietettiinkin lukiokavereiden kanssa (liian) kostea ilta. Oli ihanaa nähdä kavereita joita osaa ei ollut nähnyt puoleen vuoteen. Siinä olikin päivittämistä kun mä olen täällä Jyväskylässä, yksi pariskunta on Joensuussa, muutama on töissä ja yksi on käynyt armeijan.

Oli ihanaa olla pitkästä aikaa hieman pidempi ajanjakso kotona koska ei tarvinnut kokata! Sain vain olla ja syödä suklaata. 

Tästä keväästä taitaa tullakkin aika mielenkiintoinen koska olen nykyään meidän kampuksen kv-tutori ja se on välillä vähän sekavaa. Lisäksi meillä on harjoittelu, jossa ollaan silloin tällöin ja se on nuorisotilatyötä! En malta odottaa että pääsen oikeasti tekemään tätä hommaa.

Päätin tänään että opettelen bussinumerot ettei tarvii olla sormi suussa kun haluaa keskustasta kotiin eikä halua kävellä räntäsateessa. Hieman epäilytti hypätä bussin kyytiin mutta selvisin! Ainakin numerolla 15 pääsee kotiin.

Yksi yllättynyt ihminen

Suhteeni ruokana on aina ollut... no, vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina ollut hyvin allerginen ja sitä kautta oppinut pelkäämään joitakin ruokia. Lisäksi olen ollut noin kuusi vuotta eriasteinen kasviruokailija. 
Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi olen toivottaman huono kokki. Tykkään kyllä leipoa ja välillä kokkaillakin, mutta useammin ruoka on ollut joko pahaa tai todella ruman näköistä. Lisäksi se tiskaaminen ei oo ihan mun juttu.

Olen opetellut kokkaamaan. Olen tehnyt kavereiden kanssa lettuja, kakkua ja pitsaa. Olen nähnyt minkälainen on punajuuri (puolustukseksi, olen allerginen niille joten en ollut koskaan nähnyt niitä kokonaisia). On ollut mielenkiintoista, mielenkiintoismepaa kuin haluaisin myöntää, seurata kuinka kämppikseni tekevät ruokaa. Olen joissain asioissa aivan kuin pieni lapsi joka kurkottelee hellan äärellä nähdäkseen mitä siellä paistinpannussa oikein on.

Saavutin tänään pienen etapin. Tein oikeaa ruokaa (en oikein laske munakasta ja ruisleipää ruuaksi) ja vielä syötävää semmoista.

Vapaus. Valinta.

Vapaus ja valinta. Kaksi kaunista sanaa, mutta tarkoittavatko ne oikeasti mitään? Vapaus ja valinta. Onko toista olemassa ilman toista? Ovatko ne vain sanoja tyhjällä kaiulla? Olemmeko me vapaita, olenko minä vapaa? Ja teinkö sen oikean valinnan?

Joskus uskoin oikeaaan vapauteen. Ettei kukaan rajoita minua, ei ohjaile, ei käske. Nyt, hieman vanhemana uskon vieläkin vapauteen. En vain samalla tavalla. Vapaus on kuin suuren suuri häkki, niin suuri ettei sen rajoja näe. Tuntuu kuin olisi vapaa, mutta ei olekkaan. Jos juoksee liian kovaa ja liian kauan, törmää niihin teräksen koviin rajoihin. En olekkaan täysin vapaa. Kuin lintu jolla on jalassaan pitkä köysi.
     En sano ettemme ole vapaita, emme vaan ole täysin vapaita. Aina on joku joka kuiskii kuinka asiat pitäisi tehdä. Aina on olemassa sääntöjä ja ehdotuksia, kuinka pitäisi toimia, mitä saan sanoa. 

Silti, kaiken tämän valituksen jälkeen sanoisin että olen aina saanut suurimman vapauden lahjan. Lahjan valita. Olen saanut tehdä omat valintani, ne oikeat ja ne väärät. Vaikka ei sitä aina tiennyt oliko valinta oikea vai väärä, olen silti ollut ylpeä valinnoistani. Ne ovat olleet minun ja vain yksin minun. 

Siinä se onkin. Kaksi kaunista, toista en saannutkaan täysin ja toisen sain, niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ja rakastan sitä täysin.

Lempeä sunnuntai

Laiskana  paistava aamuaurinko etsii tiensä verhojen läpi huoneeseen ja herättää ihmiset tähän laiskan lempeään sunnuntaihin. Tuntuu kuin aika ja elämä sen mukana kulkisivat hitaammin kuin normaalisti. On aikaa pysähtyä teekupin kanssa ikkunan eteen ja vain ihmetellä tätä elämää. 

Kerrankin on aikaa pestä pyykkejä ilman jatkuvaa ajan tarkkailua. Leipoa suklaahippukeksejä ja syödä niitä maidon kanssa samalla kun kuuntelee Elvistä. Kerrankin on aikaa ja energiaa siivota vaatekaappi (miten se aina pääseekään niin kamalaan sekasotkuun?). Mutta nyt ekana nautitaan niistä lämpimistä kekseistä.

 

Inspiraatio, tule takaisin!

Jokainen varmaan tietää tunteen kun syksyiset puut oikein loistavat ja niiden lehdistä voi löytää kaikki mahdolliset värit ja sävyt. Elämä hymyilee ja tuntuu että kaikki sujuu kuin tanssi. Koulussa tehdään kaikkea inspiroivaa ja tuntuu että on mukana jotain tätä pientä elämää suuremmassa.

Ja sitten tulee se helkutin loska. Lehdet muuttuvat ruskeiksi ja tippuvat. Tulee lumi. Ja jää, johon onkin kiva sitten liukastella kun ei tajunnut laittaa niitä maihareita jalkaan korkkareiden sijasta.

Kaikki tuo on nyt tullut. Ulkona on pimeää kun herään ja pimeä tulee illallakin hyvin nopeasti. Tenttiin lukeminen tökkii eikä niitä ruotsin kirjoja saa millään auki. Ruokakauppaan lähtöön menee muutama tunti kun ei vain jaksa pukeutua lämpimästi, mieluummin vain olisi peiton alla ja katsoisi koko päivän Friendejä ja Täykkäreitä. 

Olisi edes kunnolla lunta niin olisi valoisempaa. Ja kukapa ei haluaisi tehdä lumiukkoja ja leikkiä lumisotaa (eikö ryhmäviestinnän tunneilla voitaisi peuhata lumessa?). Mutta tämä... tämä rasittava välikausi saa hermot kireälle ja inspiraation tehdä yhtään mitään kuolemaan. Paitsi silloin kun pitäisi lukea tenttiin, totta kai silloin haluaa tarttua siihen kitaraan.

Kunnon talvi, tule jo ja tuo inspiraatio takaisin tullessasi! Kiitos!

 

Ikkunasta näkyy vesitorni

Elämä täällä Jyväskylän Kuokkalassa alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Aloitin itselleni upouuden harrastuksen (kuitenkin eräällä tavalla tutun, isoveljeni harrasti tätä pitkään). Muutama kotipuolen kaveri ihmetteli valintaani, mutta mitä muutakaan multa voi odottaa. Aloitin karaten ja nyt olen täysin rakastunut. Karatessa on yllättävän paljon samaa kuin baletissa jota myös rakastan. Liikkeet hiotaan täydellisiki, tehdään täsmälleen samana aikaan muiden kanssa. Vaikka muuten pidänkin "hallitusta kaaoksesta", välillä haluan tehdä jotain täysin hallittua ja ennalta määrättyä.
     Tiedän että äiti tulee järkyttymään seuraavasta lauseesta, mutta aivan sama. En enää koskaan halua asua etelässä, ehkä jäänkin tänne Keski-Suomeen, missä ihmiset hymyilevät, baarissa ihmisillä on jopa vaatteet päällä, kukaan ei katso kuin hullua jos otat kadulla pari tanssiaskelta tai hymyilet vastaantulijoille. Elämä täällä on ihanaa! Ja ehkä parasta kaikessa, ikkunasta näkyy vesitorni, joka valaistaan iltaisin sinisillä valoilla. Voiko tämä maaseudun tyttö muuta toivoa?

Ihanaa syksyä kaikille! Muistakaa nauttia tästä syksyn tarjoamasta värien loistosta ennen kuin lehdet tippuvat ja lumet saapuvat.